Puoliväli

Mun vaihtoni ylitti puolivälin rajapyykin keskiviikkona. Takana on kohta seitsemän viikkoa Briteissä majailua ja edessä enää vajaat kuusi. En ymmärrä, mihin aika on kadonnut. Kesän loppupuolella edessä oleva syksy vaikuttaa aina niin pitkältä ja harmaalta ja ankealta, että noin neljäsosan sijaan se tuntuu vievän vähintään kolme samanmoista yhdestä vuodesta. Nyt en ole kunnolla päässyt edes hämärät-illat-putoavat-lehdet-ja-kynttilänvalo-fiilistelyyn, ja kohta pitäisi alkaa odottaa jo joulua.

Toisaalta, niistä ekoista, hämmennyksentäyteisistä päivistä Canterburyssa tuntuu olevan jo pieni ikuisuus. Näin se kai aina menee: yksittäiset päivät tai viikot saattavat olla tuskastuttavan hitaita, mutta kokonaisuudessaan kuukaudet juoksevat varsin ripakkaa tahtia ohitse. Nuorempana en muuten ikinä ymmärtänyt sitä, miten aikuiset jaksavat aina päivitellä ajan nopeaa kulumista. Onkohan tämä taas yksi merkki siitä, että mun pitäisi alkaa pitää itseäni täysikasvuisena?

(Postauksen kuvituksena toimivat vielä muutamat otokset Pariisista. Mun tasaiseen pilvimassavaloon tottuneet silmäni melkein poksahtivat kaikesta siitä auringonpaisteesta. Ihana syksy, ihana Pariisi.)


Tuileries'n puiston takaa näkyy rue de Rivolin rakennuksia.


Louvre ja sen pyramidit ovat ihan puiston vieressä. Museoon pääsee muuten ilmaiseksi sisään, jos on alle 25-vuotias EU:n kansalainen.

Kaikista erikoisista vastoinkäymisistä ja ärsyttävistä pikkuasioista huolimatta olen viihtynyt Englannissa varsin kivasti. Suomeen ei ole ikävä, ja jos voisin tuoda kaikki tärkeät ihmiset tänne mun luo, jäisin mielelläni Canterburyyn pidemmäksikin aikaa. Elo on täällä jotenkin leppoisampaa, ainaisesta sateesta huolimatta. Se on mukavaa, että olen etunimituttu esimerkiksi huoltomiehen, postinjakajan ja noin kymmenen bussikuskin kanssa (mun mielestä se lasketaan jo tuttavuudeksi, jos vieras ihminen muistaa kutsua mua aina sweetie-pieksi).


Panthéoniin on haudattu muun muassa sellaisia tyyppejä kuin Voltaire, Alexandre Dumas ja Marie Curie. Lisäksi sen kupolin alla on Léon Foucault'n asentama heiluri, jonka ympärillä maailma pyörii. Siistiä.


Jardin du Luxembourg. Oli ihan epätodellista istua sunnuntai-piknikillä puistossa ilman takkia, lokakuun viimeisenä päivänä.

Mun täytyy myös hieman pitkin hampain myöntää, että paljon parjattu solukämppäelokaan ei aina ole niin pahasta. Hyviä kämppispäiviä on yllättävän usein, kuten eilen. Valittelin toiselle ranskalaiselle kämppikselleni pikkuista nuhaa ja opiskelukiireitä, ja etten ollut edes ehtinyt käydä kaupassa hakemassa mitään hyvää syötävää ottamaan pahinta terää pois edessä olevasta pitkästä esseenkirjoitusillasta. Parin tunnin päästä, kun lähdin hakemaan keittiöstä jotain iltapalaa, löysin huoneeni oven takaa pikkuiseen rasiaan pakatun palan suklaakakkua. Mun kämppikseni oli ihan varta vasten päättänyt leipoa kakun, jotta saisi piristettyä mun iltaa. Awwww, ei siihen oikein muuta voi sanoa.

Huonoja kämppispäiviä puolestaan ovat ne, kun
- en saa syötyä, koska joku on taas lainannut mun kumpaakin lautasta ja unohtanut palauttaa ne,
- kiinalaistytön uusi poikaystävä kulkee pitkin taloa alusvaatteisillaan, linnoittautuu suihkuun kolmeksi vartiksi ja käy kylppärissä tupakalla, koska ei vaivaudu menemään pihalle,
- toinen ranskalaistyttö polttaa ensin koko päivän suitsukkeita yhteisissä tiloissa, koska "se luo kivasti tunnelmaa", ja valittaa sitten kylmyyttä, kun koitan tuulettaa pois makeanpistävää hajua käytävästä ja omasta huoneestani.

Oh well. Kaikkea ei voi aina saada.