The blues

Olen miettinyt, että voisi olla kivaa elää kuin karhu. Vaipuisin talviuneen aina syys-lokakuussa ja nukkuisin koko kurjimman vuodenajan yli. Heräisin nokosilta keväällä, poukkoilisin kesän ympäri vihertäviä metsiä, söisin hyvällä omallatunnolla mitä vaan ja keräisin vararavintoa taas seuraavaa talvea varten. Elämä olisi simppeliä. Karhujen ei tarvitse välittää niistä loputtomasti samanlaisina toistuvista päivistä, jolloin auringosta ei taivaanrannan takaa näe vilahdustakaan.

Näistä pohdinnoista huomaa, että jonkinlainen syysuupumus on pikkuhiljaa iskemässä näppejään muhun. Toistan samaa kaavaa joka vuosi: valvon ihan liian myöhään, nukun ihan liian pitkään ja teen jopa pikkuasioiden hoitamisesta ylivoimaisen raskaan urakan. Marraskuu pitäisi poistaa kalenterista kokonaan. Tähän yhteen kuukauteen kerääntyy kaikki inhottava kalseus, ahdistus ja stressi, mitä vuoden aikana on tarjolla. Vaikka tykkään valtavasti vuodenaikaan kuuluvista sinisistä hetkistä ennen pimeää, yksi kaunis viisitoistaminuuttinen ei riitä pelastamaan koko päivän kestävää yleistä ankeutta.





Edelliset seitsemän päivää ovat olleet täysin turhia. Bloggailu on jäänyt syrjään, ei suinkaan ajanpuutteen takia, vaan koska mulle ei tapahdu mitään kertomisen arvoista. Nukun. Syön. Rimpuilen kouluhommien kanssa vastentahtoisesti tunnin tai kaksi. Syön vähän lisää. Pakotan itseni lenkille vesisateeseen kaiken syömisen takia, minkä jälkeen voin ottaa päikkärit ja syödä vielä hiukan.

Yritin piristää itseäni lauantaina pienellä shoppailukierroksella. Kävin tilapäistä peruskrääsää tarvitsevan vaihtarin taivaassa Poundlandissa (kaikki maksaa vain punnan!) ostamassa joulupalloja ja jouluvaloja. Ripustin niitä mun huoneeseen ja kuuntelin kokeilunomaisesti paria mun lempijoululauluista. Hetken ajan pimeys ei tuntunutkaan ahdistavalta, vaan itse asiassa ihan kotoisalta ja lämpöiseltä. Harmi kyllä, kaksinumeroisissa luvuissa keikkuva lämpötila ja kuiva maa saivat mut seuraavana päivänä tuntemaan itseni lähinnä hölmöksi, joka laittaa kolhiintuneita muovihärpäkkeitä killumaan hyllynreunaan keskellä syksyä. On vaikea orientoitua talveen, kun tietää, että ei tule näkemään yhtään ainutta lumihiutaletta ennen Suomeen palaamista. Ainoana muistutuksena lumesta toimivat tällä hetkellä Nextin näyteikkunan paperiviritelmät.



Mun harmaudensietokykyni alkaa olla siinä pisteessä, että harkitsen jo vakavasti lumihiutalesprayn ostamista. Vain pari viikkoa sitten naureskelin niille hölmöille, jotka hamstrasivat sitä itselleen kaikissa eri sävyissä (kirkkaan valkoista keittiön ikkunalaudalle, luonnonsävyistä olohuoneseen). Nyt mietin, että mun täytyy ehkä kokeilla sprayn toimivuutta, ennen kuin voin tuomita sen kokonaan.

Spraypullon etikettiteksti tosin hieman hämmensi: "It looks and smells almost like real snow!" (Warning: Do not eat.) Olenko missannut jotain, pitäisikö lumella olla ominaistuoksu? Eihän se ole kuin tiivistynyttä vettä. Paikallisten jouluhössötys on tosin sillä tasolla, etten ihmettelisi, jos täällä olisi tapana lisätä satunnaisesti pihaan ilmestyvään lumikerrokseen esimerkiksi kanelihajustetta "luomaan tunnelmaa".



Arvostan silti vähän yliampuvaakin joulutohinaa enemmän kuin sitä toista vaihtoehtoa, eli ankeudelle alistumista. Ei saisi valittaa. Ainakin jalat pysyvät kuivina, koska ei tarvitse kahlata kaduilla nilkkaan asti ulottuvassa loskassa. Sitähän se Suomen talvi oikeasti on, mun romanttisista mielikuvista huolimatta.