La tour

Eiffelin tornin 20 000 lamppua sytytetään aina tasatunnein sen jälkeen, kun hämärä on laskeutunut Pariisiin. Sunnuntai-iltana kello seitsemän seisoin tornin ensimmäisellä tasanteella katselemassa ympärille levittäytyvää kaupunkia, kun olkapääni vieressä olevaan palkkiin kiinnitetty nyrkinkokoinen lamppu alkoi vilkkua satunnaisesti hennonsinistä valoa. Tornin pilareiden juurella parveilevasta väkijoukosta kuului kaupungin huminan hetkeksi alleen peittävä huoahdus. Pystyin näkemään rautarakenteiden sisältä vain tuon yhden vilkkuvan valon, mutta Seinen toisella rannalla olevan Chaillot'n palatsin ikkunat peilasivat tornin melkein kokonaan. Kaupungin katuvalot kimalsivat oranssinkeltaisina horisonttiin asti, ja tornin valoshow heijasti koko kaupungin välkettä takaisin.

Pariisilaisten mielestä valoshow saattaa olla horrible, mutta jotain outoa viehätystä siinä on. Koko rakennelman jäykkyys pehmenee hetkeksi valojen välkkyessä. Tornihan ei sellaisenaan ole kovin kaunis, varsinkaan sisältäpäin. Portaita kiivetessä tuntuu, kuin olisi suljettu suureen teräshäkkiin, jossa palkit, pilarit, kaapelit ja kapeat huoltosillat risteilevät pään yli kaartuvien rautalankaverkkojen toisella puolella. Tornin muotoa on mahdotonta hahmottaa, ja palkkeihin pultatut oranssit valonheittimet sokaisevat vierailijan välillä kokonaan. Valoshow'n lempeä sininen välke tasapainottaa kovaa oranssia hehkua juuri sopivasti, vaikkakin vain viideksi minuutiksi kerrallaan.







Lamppujen sammuttua lähdin kipuamaan hitaasti seuraavalla tasanteelle. Juuri kun pääsin ylös 115 metriin, tajusin jättäneeni kädessäni olleen muovikassin ensimmäisen kerroksen penkille, johon olin istunut hetkeksi katselemaan maisemia. Palasin nopeasti alas, mutta kassi oli ehtinyt jo kadota siitä, mihin sen muistin laskeneeni. Lahjatavarapuodin myyjätyttö neuvoi kysymään tornin vartijoilta, josko joku heistä olisi löytänyt kassin ja poiminut sen talteen.

Olin kahden päivän aikana käyttänyt pelkästään ranskaa ihmisten kanssa asioidessa, mutta nyt päätin pelata varman päälle ja selittää tilanteen vartijalle englanniksi väärinkäsitysten välttämiseksi. Kerroin, miten olin jättänyt kassini penkille, ja vaikka olin kiireesti tullut sitä hakemaan, se ei ollut enää ollut samalla paikalla. Selitin katselleeni myös ympärilleni, mutta kassia ei näkynyt muillakaan penkeillä tai kenenkään vierailijan kädessä.

Ihmettelin vartijan vakavoitunutta ilmettä, ja selitykseni jälkeen hän alkoi nopeasti viittilöidä minua mukaansa. Show me, show me, quick, quick, mies hoki ja lähti puolijuoksua ylittämään tornin keskiosaa puhuen samalla kiivaasti radiopuhelimeen. Kävi ilmi, että vartijan englanti oli paljon huonompaa kuin mun ranskani olisi ollut. Mies oli ymmärtänyt, että olin nähnyt jonkun muun laskevan kassinsa penkille, katselevan hetken ympärilleen ja lähtevän sitten nopeasti pois. Vartija ehti jo seisauttaa tornin hissiliikenteenkin, ennen kuin sain ranskaksi selitettyä, että c'était mon sac, je l'ai perdu. 





Kassia ei löytynyt, vaikka väärinymmärryksen selvittämisen jälkeen rentoutunut vartija näki todella paljon vaivaa sen etsimiseksi. Sisältö ei onneksi ollut kovin arvokas, mutta ainoiden Pariisin-ostosten häviäminen oli varsin ikävä päätös muuten niin mahtavalle viikonlopulle.

Lähdin tornista pois huonotuulisena. Kirosin sen juurella istuessani epärehellisiä turisteja, kun tasan kello kahdeksan tornin 20 000 lamppua syttyivät taas. Kaikkialla mun ympärillä ihmiset pysähtyivät kuin yhdestä sopimuksesta ja jäivät hiljaa ihmettelemään valoshow'ta. Koko tornin ympäristö, puistot ja näköalapaikat vilkkuivat lamppujen kanssa kilpaa, kun sadat ohikulkijat yrittivät tallentaa välkettä kameroihinsa. Eihän sitä kimallusta katsellessa voinut kuin nauraa. Niin suureellista, niin yliampuvan romanttista, niin ranskalaista.