Kaupungin rajojen takana

Ankeus jatkuu. Olen kököttänyt viimeiset kolme päivää sisällä sairastamassa ja kirjoittamassa jälleen yhtä esseetä. Pistin nenäni tänään ulos sen verran, että kävin viemässä roskat pihalle. Totesin, että en ole menettänyt mitään oleellista sisätiloihin lukittautumisen seurauksena. Samalta siellä näyttää kuin aina muutenkin.

Viikonloppuun mahtui yksi kaunis päivä, jolloin lähdin kameran kanssa ulos harhailemaan. Kampus on aivan Canterburyn reunalla, joten täältä pohjoiseen löytyy vain peltoja, satunnaisia kyläryppäitä ja pieniä kärryteitä, joille voi rauhassa eksyä.







Kävelin erään kylän läpi aika pian sen jälkeen, kun päivä oli alkanut taittua illaksi noin viiden aikoihin. Ihmiset olivat palanneet juuri töistä kotiin ja laittoivat keittiöissään ruokaa samalla, kun juttelivat päivästään (hahaa, en kytännyt kenenkään pihoilla katsomassa mitä kukakin tekee, mutta auki olevien verhottomien ikkunoiden kautta saa ohikulkiessakin aika nopeasti selville, mitä talossa tapahtuu). Jokin niissä arjen äänissä toi mulle tosi vahvasti mieleen kodin. Juuri sillä hetkellä olisin halunnut kävellä sisälle yhteen niistä lämpimistä, valoisista taloista ja istua alas perheen kanssa syömään päivällistä.

Ulkomailla asuessa tulee yllättävän pian ikävä sitä tunnetta, että kuuluu jonnekin. Se on itse asiassa kummallista, sillä tylsistyn yleensä rutiineihin todella nopeasti. Paikallaan pysyminen alkaa ahdistaa mua helposti ja rupean kaipaamaan jotain uutta. Vaikka pitkällä tähtäimellä haaveilenkin omasta kodista ja johonkin tiettyyn paikkaan juurtumisesta, en tällä hetkellä osaisi kuvitella eläväni mitenkään muuten kuin nyt elän.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen asunut neljässä eri kaupungissa. Varsinkin täällä Englannissa olen suurimman osan ajasta nauttinut suunnattomasti siitä tunteesta, että olen todella vapaa menemään ihan minne mieleni tekee. Mikään ei sido mua paikoilleni. Välillä, erityisesti tällaisina hämärinä syysiltoina, olisi silti kivaa löytää tilapäinen teleportti, josta voisi livahtaa Suomeen muutamaksi tunniksi istumaan iltaa kavereiden tai perheen kanssa ihan kosketusetäisyydelle.

The blues

Olen miettinyt, että voisi olla kivaa elää kuin karhu. Vaipuisin talviuneen aina syys-lokakuussa ja nukkuisin koko kurjimman vuodenajan yli. Heräisin nokosilta keväällä, poukkoilisin kesän ympäri vihertäviä metsiä, söisin hyvällä omallatunnolla mitä vaan ja keräisin vararavintoa taas seuraavaa talvea varten. Elämä olisi simppeliä. Karhujen ei tarvitse välittää niistä loputtomasti samanlaisina toistuvista päivistä, jolloin auringosta ei taivaanrannan takaa näe vilahdustakaan.

Näistä pohdinnoista huomaa, että jonkinlainen syysuupumus on pikkuhiljaa iskemässä näppejään muhun. Toistan samaa kaavaa joka vuosi: valvon ihan liian myöhään, nukun ihan liian pitkään ja teen jopa pikkuasioiden hoitamisesta ylivoimaisen raskaan urakan. Marraskuu pitäisi poistaa kalenterista kokonaan. Tähän yhteen kuukauteen kerääntyy kaikki inhottava kalseus, ahdistus ja stressi, mitä vuoden aikana on tarjolla. Vaikka tykkään valtavasti vuodenaikaan kuuluvista sinisistä hetkistä ennen pimeää, yksi kaunis viisitoistaminuuttinen ei riitä pelastamaan koko päivän kestävää yleistä ankeutta.





Edelliset seitsemän päivää ovat olleet täysin turhia. Bloggailu on jäänyt syrjään, ei suinkaan ajanpuutteen takia, vaan koska mulle ei tapahdu mitään kertomisen arvoista. Nukun. Syön. Rimpuilen kouluhommien kanssa vastentahtoisesti tunnin tai kaksi. Syön vähän lisää. Pakotan itseni lenkille vesisateeseen kaiken syömisen takia, minkä jälkeen voin ottaa päikkärit ja syödä vielä hiukan.

Yritin piristää itseäni lauantaina pienellä shoppailukierroksella. Kävin tilapäistä peruskrääsää tarvitsevan vaihtarin taivaassa Poundlandissa (kaikki maksaa vain punnan!) ostamassa joulupalloja ja jouluvaloja. Ripustin niitä mun huoneeseen ja kuuntelin kokeilunomaisesti paria mun lempijoululauluista. Hetken ajan pimeys ei tuntunutkaan ahdistavalta, vaan itse asiassa ihan kotoisalta ja lämpöiseltä. Harmi kyllä, kaksinumeroisissa luvuissa keikkuva lämpötila ja kuiva maa saivat mut seuraavana päivänä tuntemaan itseni lähinnä hölmöksi, joka laittaa kolhiintuneita muovihärpäkkeitä killumaan hyllynreunaan keskellä syksyä. On vaikea orientoitua talveen, kun tietää, että ei tule näkemään yhtään ainutta lumihiutaletta ennen Suomeen palaamista. Ainoana muistutuksena lumesta toimivat tällä hetkellä Nextin näyteikkunan paperiviritelmät.



Mun harmaudensietokykyni alkaa olla siinä pisteessä, että harkitsen jo vakavasti lumihiutalesprayn ostamista. Vain pari viikkoa sitten naureskelin niille hölmöille, jotka hamstrasivat sitä itselleen kaikissa eri sävyissä (kirkkaan valkoista keittiön ikkunalaudalle, luonnonsävyistä olohuoneseen). Nyt mietin, että mun täytyy ehkä kokeilla sprayn toimivuutta, ennen kuin voin tuomita sen kokonaan.

Spraypullon etikettiteksti tosin hieman hämmensi: "It looks and smells almost like real snow!" (Warning: Do not eat.) Olenko missannut jotain, pitäisikö lumella olla ominaistuoksu? Eihän se ole kuin tiivistynyttä vettä. Paikallisten jouluhössötys on tosin sillä tasolla, etten ihmettelisi, jos täällä olisi tapana lisätä satunnaisesti pihaan ilmestyvään lumikerrokseen esimerkiksi kanelihajustetta "luomaan tunnelmaa".



Arvostan silti vähän yliampuvaakin joulutohinaa enemmän kuin sitä toista vaihtoehtoa, eli ankeudelle alistumista. Ei saisi valittaa. Ainakin jalat pysyvät kuivina, koska ei tarvitse kahlata kaduilla nilkkaan asti ulottuvassa loskassa. Sitähän se Suomen talvi oikeasti on, mun romanttisista mielikuvista huolimatta.

Puoliväli

Mun vaihtoni ylitti puolivälin rajapyykin keskiviikkona. Takana on kohta seitsemän viikkoa Briteissä majailua ja edessä enää vajaat kuusi. En ymmärrä, mihin aika on kadonnut. Kesän loppupuolella edessä oleva syksy vaikuttaa aina niin pitkältä ja harmaalta ja ankealta, että noin neljäsosan sijaan se tuntuu vievän vähintään kolme samanmoista yhdestä vuodesta. Nyt en ole kunnolla päässyt edes hämärät-illat-putoavat-lehdet-ja-kynttilänvalo-fiilistelyyn, ja kohta pitäisi alkaa odottaa jo joulua.

Toisaalta, niistä ekoista, hämmennyksentäyteisistä päivistä Canterburyssa tuntuu olevan jo pieni ikuisuus. Näin se kai aina menee: yksittäiset päivät tai viikot saattavat olla tuskastuttavan hitaita, mutta kokonaisuudessaan kuukaudet juoksevat varsin ripakkaa tahtia ohitse. Nuorempana en muuten ikinä ymmärtänyt sitä, miten aikuiset jaksavat aina päivitellä ajan nopeaa kulumista. Onkohan tämä taas yksi merkki siitä, että mun pitäisi alkaa pitää itseäni täysikasvuisena?

(Postauksen kuvituksena toimivat vielä muutamat otokset Pariisista. Mun tasaiseen pilvimassavaloon tottuneet silmäni melkein poksahtivat kaikesta siitä auringonpaisteesta. Ihana syksy, ihana Pariisi.)


Tuileries'n puiston takaa näkyy rue de Rivolin rakennuksia.


Louvre ja sen pyramidit ovat ihan puiston vieressä. Museoon pääsee muuten ilmaiseksi sisään, jos on alle 25-vuotias EU:n kansalainen.

Kaikista erikoisista vastoinkäymisistä ja ärsyttävistä pikkuasioista huolimatta olen viihtynyt Englannissa varsin kivasti. Suomeen ei ole ikävä, ja jos voisin tuoda kaikki tärkeät ihmiset tänne mun luo, jäisin mielelläni Canterburyyn pidemmäksikin aikaa. Elo on täällä jotenkin leppoisampaa, ainaisesta sateesta huolimatta. Se on mukavaa, että olen etunimituttu esimerkiksi huoltomiehen, postinjakajan ja noin kymmenen bussikuskin kanssa (mun mielestä se lasketaan jo tuttavuudeksi, jos vieras ihminen muistaa kutsua mua aina sweetie-pieksi).


Panthéoniin on haudattu muun muassa sellaisia tyyppejä kuin Voltaire, Alexandre Dumas ja Marie Curie. Lisäksi sen kupolin alla on Léon Foucault'n asentama heiluri, jonka ympärillä maailma pyörii. Siistiä.


Jardin du Luxembourg. Oli ihan epätodellista istua sunnuntai-piknikillä puistossa ilman takkia, lokakuun viimeisenä päivänä.

Mun täytyy myös hieman pitkin hampain myöntää, että paljon parjattu solukämppäelokaan ei aina ole niin pahasta. Hyviä kämppispäiviä on yllättävän usein, kuten eilen. Valittelin toiselle ranskalaiselle kämppikselleni pikkuista nuhaa ja opiskelukiireitä, ja etten ollut edes ehtinyt käydä kaupassa hakemassa mitään hyvää syötävää ottamaan pahinta terää pois edessä olevasta pitkästä esseenkirjoitusillasta. Parin tunnin päästä, kun lähdin hakemaan keittiöstä jotain iltapalaa, löysin huoneeni oven takaa pikkuiseen rasiaan pakatun palan suklaakakkua. Mun kämppikseni oli ihan varta vasten päättänyt leipoa kakun, jotta saisi piristettyä mun iltaa. Awwww, ei siihen oikein muuta voi sanoa.

Huonoja kämppispäiviä puolestaan ovat ne, kun
- en saa syötyä, koska joku on taas lainannut mun kumpaakin lautasta ja unohtanut palauttaa ne,
- kiinalaistytön uusi poikaystävä kulkee pitkin taloa alusvaatteisillaan, linnoittautuu suihkuun kolmeksi vartiksi ja käy kylppärissä tupakalla, koska ei vaivaudu menemään pihalle,
- toinen ranskalaistyttö polttaa ensin koko päivän suitsukkeita yhteisissä tiloissa, koska "se luo kivasti tunnelmaa", ja valittaa sitten kylmyyttä, kun koitan tuulettaa pois makeanpistävää hajua käytävästä ja omasta huoneestani.

Oh well. Kaikkea ei voi aina saada.

La tour

Eiffelin tornin 20 000 lamppua sytytetään aina tasatunnein sen jälkeen, kun hämärä on laskeutunut Pariisiin. Sunnuntai-iltana kello seitsemän seisoin tornin ensimmäisellä tasanteella katselemassa ympärille levittäytyvää kaupunkia, kun olkapääni vieressä olevaan palkkiin kiinnitetty nyrkinkokoinen lamppu alkoi vilkkua satunnaisesti hennonsinistä valoa. Tornin pilareiden juurella parveilevasta väkijoukosta kuului kaupungin huminan hetkeksi alleen peittävä huoahdus. Pystyin näkemään rautarakenteiden sisältä vain tuon yhden vilkkuvan valon, mutta Seinen toisella rannalla olevan Chaillot'n palatsin ikkunat peilasivat tornin melkein kokonaan. Kaupungin katuvalot kimalsivat oranssinkeltaisina horisonttiin asti, ja tornin valoshow heijasti koko kaupungin välkettä takaisin.

Pariisilaisten mielestä valoshow saattaa olla horrible, mutta jotain outoa viehätystä siinä on. Koko rakennelman jäykkyys pehmenee hetkeksi valojen välkkyessä. Tornihan ei sellaisenaan ole kovin kaunis, varsinkaan sisältäpäin. Portaita kiivetessä tuntuu, kuin olisi suljettu suureen teräshäkkiin, jossa palkit, pilarit, kaapelit ja kapeat huoltosillat risteilevät pään yli kaartuvien rautalankaverkkojen toisella puolella. Tornin muotoa on mahdotonta hahmottaa, ja palkkeihin pultatut oranssit valonheittimet sokaisevat vierailijan välillä kokonaan. Valoshow'n lempeä sininen välke tasapainottaa kovaa oranssia hehkua juuri sopivasti, vaikkakin vain viideksi minuutiksi kerrallaan.







Lamppujen sammuttua lähdin kipuamaan hitaasti seuraavalla tasanteelle. Juuri kun pääsin ylös 115 metriin, tajusin jättäneeni kädessäni olleen muovikassin ensimmäisen kerroksen penkille, johon olin istunut hetkeksi katselemaan maisemia. Palasin nopeasti alas, mutta kassi oli ehtinyt jo kadota siitä, mihin sen muistin laskeneeni. Lahjatavarapuodin myyjätyttö neuvoi kysymään tornin vartijoilta, josko joku heistä olisi löytänyt kassin ja poiminut sen talteen.

Olin kahden päivän aikana käyttänyt pelkästään ranskaa ihmisten kanssa asioidessa, mutta nyt päätin pelata varman päälle ja selittää tilanteen vartijalle englanniksi väärinkäsitysten välttämiseksi. Kerroin, miten olin jättänyt kassini penkille, ja vaikka olin kiireesti tullut sitä hakemaan, se ei ollut enää ollut samalla paikalla. Selitin katselleeni myös ympärilleni, mutta kassia ei näkynyt muillakaan penkeillä tai kenenkään vierailijan kädessä.

Ihmettelin vartijan vakavoitunutta ilmettä, ja selitykseni jälkeen hän alkoi nopeasti viittilöidä minua mukaansa. Show me, show me, quick, quick, mies hoki ja lähti puolijuoksua ylittämään tornin keskiosaa puhuen samalla kiivaasti radiopuhelimeen. Kävi ilmi, että vartijan englanti oli paljon huonompaa kuin mun ranskani olisi ollut. Mies oli ymmärtänyt, että olin nähnyt jonkun muun laskevan kassinsa penkille, katselevan hetken ympärilleen ja lähtevän sitten nopeasti pois. Vartija ehti jo seisauttaa tornin hissiliikenteenkin, ennen kuin sain ranskaksi selitettyä, että c'était mon sac, je l'ai perdu. 





Kassia ei löytynyt, vaikka väärinymmärryksen selvittämisen jälkeen rentoutunut vartija näki todella paljon vaivaa sen etsimiseksi. Sisältö ei onneksi ollut kovin arvokas, mutta ainoiden Pariisin-ostosten häviäminen oli varsin ikävä päätös muuten niin mahtavalle viikonlopulle.

Lähdin tornista pois huonotuulisena. Kirosin sen juurella istuessani epärehellisiä turisteja, kun tasan kello kahdeksan tornin 20 000 lamppua syttyivät taas. Kaikkialla mun ympärillä ihmiset pysähtyivät kuin yhdestä sopimuksesta ja jäivät hiljaa ihmettelemään valoshow'ta. Koko tornin ympäristö, puistot ja näköalapaikat vilkkuivat lamppujen kanssa kilpaa, kun sadat ohikulkijat yrittivät tallentaa välkettä kameroihinsa. Eihän sitä kimallusta katsellessa voinut kuin nauraa. Niin suureellista, niin yliampuvan romanttista, niin ranskalaista.