Been there, seen that

Päivän fakta: kahdeksankymmenen sivun ja noin 25 000 englanninkielisen sanan jälkeen alkavat suomenkielisetkin sanat olla vähissä. Tänään katsellaan siis kuvia. Kun vaihtoa on jäljellä pari päivää, on oikein hyvä hetki kertailla, missä kaikkialla syksyn aikana onkaan tullut kierrettyä.

Canterburya tulee ihan varmasti ikävä, kunhan olen taas kotiutunut Suomeen. Vaikka melkein kaikki rakennukset ovat täällä käytössä kuluneita ja vinksallaan mikä mihinkin suuntaan, niiden rähjäisyys tekee koko kaupungista ihanan persoonallisen ja yllättävän. Ikinä ei tiedä, mitä sekalaisesti kiemurtelevien pikkuteiden päistä löytyy.

Sama pätee oikeastaan koko Kentiin. Kaakkois-Englannin rannikko on täynnä sympaattisia pikkukaupunkeja, jotka ovat tietystä brittiläisyydestä huolimatta aina hiukkasen erilaisia kuin muut paikat, joissa olet ehtinyt jo käydä.


Doverin kuuluisat valkoiset kalliot ovat muista merenrantakylistä poiketen pikemminkin uhkaavat kuin romanttiset.




Whitstable on mun henkilökohtainen suosikkini näistä rannikkokaupungeista. Täällä tuli syksyn aikana vierailtua useamman kerran.







Pariisin-viikonloppu oli yksi syksyn parhaista jutuista (kunhan pääsin Ranskaan asti), ja sokerina pohjalla on tietenkin Lontoo, jota nyt ei vaan voi tiivistää parin lauseen kuvailuun.

Huomenna on vielä täysi päivä luentoja ja seminaareja edessä, ja sen jälkeen alkaa armoton tavaroiden änkeminen rinkkaan. Aion saada kaiken täältä mukaan tarttuneen tavaran mahtumaan samaan tilaan kuin mihin mun tavarani mahtuivat tänne tullessa. Saa nähdä, miten se onnistuu. Pientä väkivaltaa saatan joutua käyttämään rinkan sulkemisvaiheessa.

Joulukuun ensimmäinen

Pari aamua sitten jouduin ikkunasta ulos vilkaistessani hieraisemaan silmiäni pari kertaa. Sataako siellä ihan oikeasti lunta?

Juu-u. Taivaalta ei tihkunut mitään pientä räntää, vaan maahan leijui yleensä vain keskitalvella nähtäviä pehmeänpulskeita hiutaleita. Näytti siltä, kuin joku olisi kiivennyt viskomaan pumpulituppoja alas katolta. Hiutaleet sulivat heti laskeutuessaan vielä aivan liian lämpimälle asfaltille, mutta seuraavaan aamuun mennessä sinnikkäästi jatkunut lumisade oli onnistunut jättämään jälkeensä ohuen valkoisen hangen.

En ole pitkään aikaan nähnyt näin monen (teknisesti) aikuisen ihmisen innostuvan ensilumesta. Eilen matkalla kämpiltä luennolle ohitin vajaat parikymmentä lumisotaa. Kaikki eivät tietystikään suhtautuneet vihdoin tännekin ehtineeseen talveen samanlaisella innolla. Eräs vastaan tullut latinalaisamerikkalaisen näköinen mies huudahti vahingossa lätäkköön astuessaan "could this weather be any worse!" Vieressä kävelevä, skandinaavilta vaikuttava tyttö oli hetken hiljaa. "Well... yeah, it kinda could", kuului vastaus.



Yritin talvifiiliksissäni etsiä kaupasta glögiä, mutta ei sitä täältä taida löytyä. Pyysin jopa apua eräältä myyjältä, joka vielä usean minuutin selityksenkin jälkeen koitti sinnikkäästi iskeä käteeni punaviinipulloa. Piparitaikinaa tai joulutorttujakaan ei Britanniassa ilmeisesti tunneta, tai sitten olen shoppaillut väärissä kaupoissa. Joka tapauksessa, kaikki mun yritykseni pitää kiinni edes joistain traditioista keskellä vaihtoelämää ovat epäonnistuneet surkeasti. Kaikkialla soivien joululaulujen mukana olen sentään laulanut suomenkielisin sanoin.



Postauksen kuvat ovat muutaman viikon takaiselta Lontoon-visiitiltä, Camdenin kaupunginosasta. Kaikessa valokuvauksellisuudessaankin Camdenin tunnelma oli jotenkin outo. Kuvaan silloin tällöin kaduilla avoimesti myös ihmisiä, eikä se yleensä tunnu ketään haittaavan. Camden High Streetillä huomasin kuitenkin useamman vastaantulijan katsovan kameraa vähän pahalla silmällä, vaikka en edes olisi suoranaisesti heitä kuvannutkaan. Yksi punatukkainen lävistetty amatsoninainen tuli jopa huutamaan, että "we're not animals, you retarded thing, if you want to take pictures, the London zoo is that way!" (Lisää tähän itse tilanteeseen sopivat käsimerkit.) Kohtaaminen oli kaikessa yllättävyydessään melko hämmentävä. Ei siinä auttanut muu kuin pyytää anteeksi ja jatkaa matkaa.

Olen käynyt kuluneiden kolmen kuukauden aikana pääkaupungissa jo aika monta kertaa, mutta yhden vierailun haluaisin sinne vielä tehdä. Osaan kulkea suurimmassa osassa keskustaa ja sen lähialueita ilman karttaa, mutta tunnen silti itseni välillä kaikesta pihalla olevaksi turistiksi. Lontoon kaltaisissa suurkaupungeissa käy helposti niin, että silloin, kun luulee nähneensä jo kaiken mahdollisen, satunnaisen nurkan takaa löytyy taas jotain mykistävän hienoa. Voi olla, että Lontoota ei voi sanoa tuntevansa ennen, kuin siellä on asunut jonkin aikaa. Toisaalta, juuri omassa kotikaupungissaan saattaa kulkea aina tiettyjä reittejä samoihin paikkoihin, jolloin muu kaupunki helposti unohtuu rutiinien alle.



Lento Suomeen on varattu kahden viikon ja päivän päähän. Lähtö Briteistä on siis edessä todella pian. Olen alkanut tuntea pientä paniikkia siitä, ehdinkö toteuttaa kaikki ne jutut, joita minulla on vielä suunnitteilla. Aika tulee todennäköisesti loppumaan kesken.

Paniikin iskiessä täytyy kai vaan muistaa, miten paljon tässä yhdessä syksyssä on jo ehtinyt tapahtua. Kyllä sitä reissuun pääsee taas myöhemminkin.

Kaupungin rajojen takana

Ankeus jatkuu. Olen kököttänyt viimeiset kolme päivää sisällä sairastamassa ja kirjoittamassa jälleen yhtä esseetä. Pistin nenäni tänään ulos sen verran, että kävin viemässä roskat pihalle. Totesin, että en ole menettänyt mitään oleellista sisätiloihin lukittautumisen seurauksena. Samalta siellä näyttää kuin aina muutenkin.

Viikonloppuun mahtui yksi kaunis päivä, jolloin lähdin kameran kanssa ulos harhailemaan. Kampus on aivan Canterburyn reunalla, joten täältä pohjoiseen löytyy vain peltoja, satunnaisia kyläryppäitä ja pieniä kärryteitä, joille voi rauhassa eksyä.







Kävelin erään kylän läpi aika pian sen jälkeen, kun päivä oli alkanut taittua illaksi noin viiden aikoihin. Ihmiset olivat palanneet juuri töistä kotiin ja laittoivat keittiöissään ruokaa samalla, kun juttelivat päivästään (hahaa, en kytännyt kenenkään pihoilla katsomassa mitä kukakin tekee, mutta auki olevien verhottomien ikkunoiden kautta saa ohikulkiessakin aika nopeasti selville, mitä talossa tapahtuu). Jokin niissä arjen äänissä toi mulle tosi vahvasti mieleen kodin. Juuri sillä hetkellä olisin halunnut kävellä sisälle yhteen niistä lämpimistä, valoisista taloista ja istua alas perheen kanssa syömään päivällistä.

Ulkomailla asuessa tulee yllättävän pian ikävä sitä tunnetta, että kuuluu jonnekin. Se on itse asiassa kummallista, sillä tylsistyn yleensä rutiineihin todella nopeasti. Paikallaan pysyminen alkaa ahdistaa mua helposti ja rupean kaipaamaan jotain uutta. Vaikka pitkällä tähtäimellä haaveilenkin omasta kodista ja johonkin tiettyyn paikkaan juurtumisesta, en tällä hetkellä osaisi kuvitella eläväni mitenkään muuten kuin nyt elän.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen asunut neljässä eri kaupungissa. Varsinkin täällä Englannissa olen suurimman osan ajasta nauttinut suunnattomasti siitä tunteesta, että olen todella vapaa menemään ihan minne mieleni tekee. Mikään ei sido mua paikoilleni. Välillä, erityisesti tällaisina hämärinä syysiltoina, olisi silti kivaa löytää tilapäinen teleportti, josta voisi livahtaa Suomeen muutamaksi tunniksi istumaan iltaa kavereiden tai perheen kanssa ihan kosketusetäisyydelle.

The blues

Olen miettinyt, että voisi olla kivaa elää kuin karhu. Vaipuisin talviuneen aina syys-lokakuussa ja nukkuisin koko kurjimman vuodenajan yli. Heräisin nokosilta keväällä, poukkoilisin kesän ympäri vihertäviä metsiä, söisin hyvällä omallatunnolla mitä vaan ja keräisin vararavintoa taas seuraavaa talvea varten. Elämä olisi simppeliä. Karhujen ei tarvitse välittää niistä loputtomasti samanlaisina toistuvista päivistä, jolloin auringosta ei taivaanrannan takaa näe vilahdustakaan.

Näistä pohdinnoista huomaa, että jonkinlainen syysuupumus on pikkuhiljaa iskemässä näppejään muhun. Toistan samaa kaavaa joka vuosi: valvon ihan liian myöhään, nukun ihan liian pitkään ja teen jopa pikkuasioiden hoitamisesta ylivoimaisen raskaan urakan. Marraskuu pitäisi poistaa kalenterista kokonaan. Tähän yhteen kuukauteen kerääntyy kaikki inhottava kalseus, ahdistus ja stressi, mitä vuoden aikana on tarjolla. Vaikka tykkään valtavasti vuodenaikaan kuuluvista sinisistä hetkistä ennen pimeää, yksi kaunis viisitoistaminuuttinen ei riitä pelastamaan koko päivän kestävää yleistä ankeutta.





Edelliset seitsemän päivää ovat olleet täysin turhia. Bloggailu on jäänyt syrjään, ei suinkaan ajanpuutteen takia, vaan koska mulle ei tapahdu mitään kertomisen arvoista. Nukun. Syön. Rimpuilen kouluhommien kanssa vastentahtoisesti tunnin tai kaksi. Syön vähän lisää. Pakotan itseni lenkille vesisateeseen kaiken syömisen takia, minkä jälkeen voin ottaa päikkärit ja syödä vielä hiukan.

Yritin piristää itseäni lauantaina pienellä shoppailukierroksella. Kävin tilapäistä peruskrääsää tarvitsevan vaihtarin taivaassa Poundlandissa (kaikki maksaa vain punnan!) ostamassa joulupalloja ja jouluvaloja. Ripustin niitä mun huoneeseen ja kuuntelin kokeilunomaisesti paria mun lempijoululauluista. Hetken ajan pimeys ei tuntunutkaan ahdistavalta, vaan itse asiassa ihan kotoisalta ja lämpöiseltä. Harmi kyllä, kaksinumeroisissa luvuissa keikkuva lämpötila ja kuiva maa saivat mut seuraavana päivänä tuntemaan itseni lähinnä hölmöksi, joka laittaa kolhiintuneita muovihärpäkkeitä killumaan hyllynreunaan keskellä syksyä. On vaikea orientoitua talveen, kun tietää, että ei tule näkemään yhtään ainutta lumihiutaletta ennen Suomeen palaamista. Ainoana muistutuksena lumesta toimivat tällä hetkellä Nextin näyteikkunan paperiviritelmät.



Mun harmaudensietokykyni alkaa olla siinä pisteessä, että harkitsen jo vakavasti lumihiutalesprayn ostamista. Vain pari viikkoa sitten naureskelin niille hölmöille, jotka hamstrasivat sitä itselleen kaikissa eri sävyissä (kirkkaan valkoista keittiön ikkunalaudalle, luonnonsävyistä olohuoneseen). Nyt mietin, että mun täytyy ehkä kokeilla sprayn toimivuutta, ennen kuin voin tuomita sen kokonaan.

Spraypullon etikettiteksti tosin hieman hämmensi: "It looks and smells almost like real snow!" (Warning: Do not eat.) Olenko missannut jotain, pitäisikö lumella olla ominaistuoksu? Eihän se ole kuin tiivistynyttä vettä. Paikallisten jouluhössötys on tosin sillä tasolla, etten ihmettelisi, jos täällä olisi tapana lisätä satunnaisesti pihaan ilmestyvään lumikerrokseen esimerkiksi kanelihajustetta "luomaan tunnelmaa".



Arvostan silti vähän yliampuvaakin joulutohinaa enemmän kuin sitä toista vaihtoehtoa, eli ankeudelle alistumista. Ei saisi valittaa. Ainakin jalat pysyvät kuivina, koska ei tarvitse kahlata kaduilla nilkkaan asti ulottuvassa loskassa. Sitähän se Suomen talvi oikeasti on, mun romanttisista mielikuvista huolimatta.

Puoliväli

Mun vaihtoni ylitti puolivälin rajapyykin keskiviikkona. Takana on kohta seitsemän viikkoa Briteissä majailua ja edessä enää vajaat kuusi. En ymmärrä, mihin aika on kadonnut. Kesän loppupuolella edessä oleva syksy vaikuttaa aina niin pitkältä ja harmaalta ja ankealta, että noin neljäsosan sijaan se tuntuu vievän vähintään kolme samanmoista yhdestä vuodesta. Nyt en ole kunnolla päässyt edes hämärät-illat-putoavat-lehdet-ja-kynttilänvalo-fiilistelyyn, ja kohta pitäisi alkaa odottaa jo joulua.

Toisaalta, niistä ekoista, hämmennyksentäyteisistä päivistä Canterburyssa tuntuu olevan jo pieni ikuisuus. Näin se kai aina menee: yksittäiset päivät tai viikot saattavat olla tuskastuttavan hitaita, mutta kokonaisuudessaan kuukaudet juoksevat varsin ripakkaa tahtia ohitse. Nuorempana en muuten ikinä ymmärtänyt sitä, miten aikuiset jaksavat aina päivitellä ajan nopeaa kulumista. Onkohan tämä taas yksi merkki siitä, että mun pitäisi alkaa pitää itseäni täysikasvuisena?

(Postauksen kuvituksena toimivat vielä muutamat otokset Pariisista. Mun tasaiseen pilvimassavaloon tottuneet silmäni melkein poksahtivat kaikesta siitä auringonpaisteesta. Ihana syksy, ihana Pariisi.)


Tuileries'n puiston takaa näkyy rue de Rivolin rakennuksia.


Louvre ja sen pyramidit ovat ihan puiston vieressä. Museoon pääsee muuten ilmaiseksi sisään, jos on alle 25-vuotias EU:n kansalainen.

Kaikista erikoisista vastoinkäymisistä ja ärsyttävistä pikkuasioista huolimatta olen viihtynyt Englannissa varsin kivasti. Suomeen ei ole ikävä, ja jos voisin tuoda kaikki tärkeät ihmiset tänne mun luo, jäisin mielelläni Canterburyyn pidemmäksikin aikaa. Elo on täällä jotenkin leppoisampaa, ainaisesta sateesta huolimatta. Se on mukavaa, että olen etunimituttu esimerkiksi huoltomiehen, postinjakajan ja noin kymmenen bussikuskin kanssa (mun mielestä se lasketaan jo tuttavuudeksi, jos vieras ihminen muistaa kutsua mua aina sweetie-pieksi).


Panthéoniin on haudattu muun muassa sellaisia tyyppejä kuin Voltaire, Alexandre Dumas ja Marie Curie. Lisäksi sen kupolin alla on Léon Foucault'n asentama heiluri, jonka ympärillä maailma pyörii. Siistiä.


Jardin du Luxembourg. Oli ihan epätodellista istua sunnuntai-piknikillä puistossa ilman takkia, lokakuun viimeisenä päivänä.

Mun täytyy myös hieman pitkin hampain myöntää, että paljon parjattu solukämppäelokaan ei aina ole niin pahasta. Hyviä kämppispäiviä on yllättävän usein, kuten eilen. Valittelin toiselle ranskalaiselle kämppikselleni pikkuista nuhaa ja opiskelukiireitä, ja etten ollut edes ehtinyt käydä kaupassa hakemassa mitään hyvää syötävää ottamaan pahinta terää pois edessä olevasta pitkästä esseenkirjoitusillasta. Parin tunnin päästä, kun lähdin hakemaan keittiöstä jotain iltapalaa, löysin huoneeni oven takaa pikkuiseen rasiaan pakatun palan suklaakakkua. Mun kämppikseni oli ihan varta vasten päättänyt leipoa kakun, jotta saisi piristettyä mun iltaa. Awwww, ei siihen oikein muuta voi sanoa.

Huonoja kämppispäiviä puolestaan ovat ne, kun
- en saa syötyä, koska joku on taas lainannut mun kumpaakin lautasta ja unohtanut palauttaa ne,
- kiinalaistytön uusi poikaystävä kulkee pitkin taloa alusvaatteisillaan, linnoittautuu suihkuun kolmeksi vartiksi ja käy kylppärissä tupakalla, koska ei vaivaudu menemään pihalle,
- toinen ranskalaistyttö polttaa ensin koko päivän suitsukkeita yhteisissä tiloissa, koska "se luo kivasti tunnelmaa", ja valittaa sitten kylmyyttä, kun koitan tuulettaa pois makeanpistävää hajua käytävästä ja omasta huoneestani.

Oh well. Kaikkea ei voi aina saada.

La tour

Eiffelin tornin 20 000 lamppua sytytetään aina tasatunnein sen jälkeen, kun hämärä on laskeutunut Pariisiin. Sunnuntai-iltana kello seitsemän seisoin tornin ensimmäisellä tasanteella katselemassa ympärille levittäytyvää kaupunkia, kun olkapääni vieressä olevaan palkkiin kiinnitetty nyrkinkokoinen lamppu alkoi vilkkua satunnaisesti hennonsinistä valoa. Tornin pilareiden juurella parveilevasta väkijoukosta kuului kaupungin huminan hetkeksi alleen peittävä huoahdus. Pystyin näkemään rautarakenteiden sisältä vain tuon yhden vilkkuvan valon, mutta Seinen toisella rannalla olevan Chaillot'n palatsin ikkunat peilasivat tornin melkein kokonaan. Kaupungin katuvalot kimalsivat oranssinkeltaisina horisonttiin asti, ja tornin valoshow heijasti koko kaupungin välkettä takaisin.

Pariisilaisten mielestä valoshow saattaa olla horrible, mutta jotain outoa viehätystä siinä on. Koko rakennelman jäykkyys pehmenee hetkeksi valojen välkkyessä. Tornihan ei sellaisenaan ole kovin kaunis, varsinkaan sisältäpäin. Portaita kiivetessä tuntuu, kuin olisi suljettu suureen teräshäkkiin, jossa palkit, pilarit, kaapelit ja kapeat huoltosillat risteilevät pään yli kaartuvien rautalankaverkkojen toisella puolella. Tornin muotoa on mahdotonta hahmottaa, ja palkkeihin pultatut oranssit valonheittimet sokaisevat vierailijan välillä kokonaan. Valoshow'n lempeä sininen välke tasapainottaa kovaa oranssia hehkua juuri sopivasti, vaikkakin vain viideksi minuutiksi kerrallaan.







Lamppujen sammuttua lähdin kipuamaan hitaasti seuraavalla tasanteelle. Juuri kun pääsin ylös 115 metriin, tajusin jättäneeni kädessäni olleen muovikassin ensimmäisen kerroksen penkille, johon olin istunut hetkeksi katselemaan maisemia. Palasin nopeasti alas, mutta kassi oli ehtinyt jo kadota siitä, mihin sen muistin laskeneeni. Lahjatavarapuodin myyjätyttö neuvoi kysymään tornin vartijoilta, josko joku heistä olisi löytänyt kassin ja poiminut sen talteen.

Olin kahden päivän aikana käyttänyt pelkästään ranskaa ihmisten kanssa asioidessa, mutta nyt päätin pelata varman päälle ja selittää tilanteen vartijalle englanniksi väärinkäsitysten välttämiseksi. Kerroin, miten olin jättänyt kassini penkille, ja vaikka olin kiireesti tullut sitä hakemaan, se ei ollut enää ollut samalla paikalla. Selitin katselleeni myös ympärilleni, mutta kassia ei näkynyt muillakaan penkeillä tai kenenkään vierailijan kädessä.

Ihmettelin vartijan vakavoitunutta ilmettä, ja selitykseni jälkeen hän alkoi nopeasti viittilöidä minua mukaansa. Show me, show me, quick, quick, mies hoki ja lähti puolijuoksua ylittämään tornin keskiosaa puhuen samalla kiivaasti radiopuhelimeen. Kävi ilmi, että vartijan englanti oli paljon huonompaa kuin mun ranskani olisi ollut. Mies oli ymmärtänyt, että olin nähnyt jonkun muun laskevan kassinsa penkille, katselevan hetken ympärilleen ja lähtevän sitten nopeasti pois. Vartija ehti jo seisauttaa tornin hissiliikenteenkin, ennen kuin sain ranskaksi selitettyä, että c'était mon sac, je l'ai perdu. 





Kassia ei löytynyt, vaikka väärinymmärryksen selvittämisen jälkeen rentoutunut vartija näki todella paljon vaivaa sen etsimiseksi. Sisältö ei onneksi ollut kovin arvokas, mutta ainoiden Pariisin-ostosten häviäminen oli varsin ikävä päätös muuten niin mahtavalle viikonlopulle.

Lähdin tornista pois huonotuulisena. Kirosin sen juurella istuessani epärehellisiä turisteja, kun tasan kello kahdeksan tornin 20 000 lamppua syttyivät taas. Kaikkialla mun ympärillä ihmiset pysähtyivät kuin yhdestä sopimuksesta ja jäivät hiljaa ihmettelemään valoshow'ta. Koko tornin ympäristö, puistot ja näköalapaikat vilkkuivat lamppujen kanssa kilpaa, kun sadat ohikulkijat yrittivät tallentaa välkettä kameroihinsa. Eihän sitä kimallusta katsellessa voinut kuin nauraa. Niin suureellista, niin yliampuvan romanttista, niin ranskalaista.

LDN

Edellisessä postauksessa mainitut vierailijat suuntasivat tänään takaisin kotiin. Visiitti sujui hyvin. Kukaan ei hävittänyt tavaroitaan tai itseään Canterburyn pikkukujille tai Lontoon vilinään. Suunnistustaitojaan epäillyt opaskin onnistui löytämään oikeisiin osoitteisiin suurimman osan ajasta. Yllättävän nopeasti ainakin Canterbury on siis tullut tutuksi.

Parina ekana päivänä kiertelimme Kentiä, ja viikonloppu kului Lontoossa. Se kaupunki on kyllä jonkinlainen aikaa imevä musta aukko. Aamulla uskoo ehtivänsä tehdä vaikka mitä, mutta yhtäkkiä onkin ilta, ja olet ruksinut yli vasta kaksi kohtaa sivun mittaiselta Nähtävää-listalta.





Ympäriinsä käveleminen on kaupungin katselemisen kannalta kivaa, mutta auttamattoman hidasta, koska kaduilla tarpoo yleensä pari muutakin ihmistä. Viime viikonlopun ruuhkia pahensivat vielä syyslomat, jotka ovat ilmeisesti aika monessa maassa samaan aikaan. Oxford Streetille meneminen lauantaina oli ahtaanpaikankammoiselle kamala kokemus. Ihmismeressä oli täysin mahdotonta valita omaa suuntaansa. Ainoa vaihtoehto oli ajelehtia virran mukana sinne, minne se sattui viemään.

Jotain kaupoista sentään tarttui mukaan, ja nähtävyyksiäkin ehdimme hiukan kiertää. Buckinghamin palatsin punatakkiset ja karvalakkiset vartijat seisoivat passissa palatsin pihassa, kuten aina. Kuinkahan moneen kuvaan tämäkin kaveri on ehditty ikuistaa?







Sää helli turisteja koko viime viikon. Tavanomaista englantilaista tihkua ei tullut taivaalta kertaakaan. Syksy on muutenkin täällä nyt kauneimmillaan. Aurinkoisina päivinä on edelleen tosi lämmintä, eivätkä lehdet ole pudonneet vielä puista.



Neljä päivää suomen puhumista, ravintoloissa syömistä ja nähtävyyksien kiertelyä sai mut tuntemaan itseni tavalliseksi turistiksi. Kun muut lähtivät eilen Lontoosta lentokentälle, istuin hölmistyneenä Canterburyyn suuntaavaan bussiin. Ehdin jo unohtaa, että mun kotini on täällä, ainakin vielä jonkin aikaa.

Arkeen palaamisen pitäisi silti onnistua aika nopeasti. Pöydällä odottaa pino aloittamattomia esseitä, ja olisi hienoa saada ainakin osaa niistä hiukan eteenpäin. Viikonloppuna en ehdi opiskella, koska vuorossa on kakkososa mun yrityksistä viettää miniloma Pariisissa. Toivottavasti tällä kertaa pääsen sentään pois tältä hiton saarelta.

Pas Paris

Mulla piti olla tänään näytettävänä kaikenlaisia ihania kuvia Pariisista, mutta hahaa, eipä olekaan! En ikinä päässyt Ranskaan asti. Mun viikonloppureissu päättyi ennalta-arvaamattomasti jo Doveriin, koska rajaviranomaiset olivat kovin erimielisiä siitä, käykö eurooppalainen ajokortti henkilöllisyystodistukseksi vai ei. Niinhän siinä kävi, että ei se käynyt. Kun yritin marista, että Lontoon päässä oli vakuutettu sen käyvän, ranskalaiset totesivat tyynesti, että ei ole heidän ongelmansa, jos mulle on annettu väärää tietoa. Katsellessani rannalla horisontin taakse katoavaa Ranskan-lauttaa päätin, että tästä lähtien kannan passia mukaan kaikkialle ja etten ikinä enää usko yhtään National Expressin matkatoimistovirkailijaa (varsinkaan niitä, jotka solkkaavat puoliksi englantia ja puoliksi italiaa).

Sain onneksi varattua matkat samoilla lipuilla uudestaan parin viikon päähän, ja hostellivarauksen perumisessakin hävisin lopulta vain noin seitsemän euroa. Kovin suuria rahallisia tappioita en siis kärsinyt, mutta kotiin palaaminen matkakassin kanssa vain kuutisen tuntia lähdön jälkeen ei ollut erityisen mieltäylentävää. Ostin kaupasta harmitukseen croissantteja ja juustoja, ja yritin niitä mutustellessa vakuuttaa itselleni, että reissu tulee olemaan entistä kivampi, kun sitä on joutunut hetken odottamaan.

Viikonloppuna ei paljon tullut ulkoiltua, koska maisema ikkunan ulkopuolella näytti tältä:

Nökötin siis lauantain ja sunnuntain kotona, ja koitin tylsyydessäni jopa saada kouluhommia eteenpäin. Tähän mennessä en ole ehtinyt edes miettiä muutaman viikon päässä kummittelevia ensimmäisiä essee-deadlineja. Kaikki aika ja tarmo on mennyt viikoittaisia seminaareja varten opiskeluun. Kuvittelin etukäteen, että suomalaisena olisin kenties aavistuksen paremmin perillä Venäjän politiikasta kuin keskivertobritit, mutta etenkin Post-Communist Russia -kurssilla olen tuntenut itseni harvinaisen tyhmäksi noin 95 prosenttia ajasta. En tajua, miten joka ainoa brittiopiskelija osaa luetella Venäjän viimeiset kuusi hallitsijaa ja arvioida heidän politiikkansa vahvuuksia ja heikkouksia. Itse joudun tekemään valtavasti taustoittavaa lukemista, jotta tajuan, mistä kunkin viikon seminaariaiheissa on edes kyse.

Toisaalta, olen jo nyt oppinut enemmän käytännön politiikasta kuin kolmen vuoden sivuaineopintojen aikana Suomessa. Jos olisin opiskellut täällä alusta asti, mäkin ehkä osaisin luetella presidenttejä ja kertoa vuonna -93 luodun perustuslain keskeisimmät pykälät. Luulen, että juuri noilla seminaareilla on ratkaiseva vaikutus oppimisen laatuun. Kirjallisuuteen pohjautuvat keskustelut jäävät todella hyvin mieleen, ja paikalla on aina myös aiheen asiantuntija selventämässä vaikeita asioita ja pitämässä huolta siitä, että keskustelu ei luisu väärille raiteille. 

Kansallisuuksien sekoittuminen seminaariryhmissä on samaan aikaan sekä huono että hyvä juttu. Kun Japan in the world -kurssilla puhuimme Japanin ja Korean välisestä saarikiistasta, ryhmässä oli sekä yksi japanilainen että yksi korealainen kertomassa aiheesta oman maansa näkökulmasta. Oli tosi mielenkiintoista kuulla, miten kumpikin osapuoli perusteli oikeuttaan saarien hallintaan. Toisaalta, yksi Venäjä-seminaari päättyi täydelliseen huutomyrskyyn, kun venäläiset alkoivat riidellä keskenään (ja kurssin vetäjän kanssa) siitä, onko presidentti Medvedev vain Putinin sätkynukke vai ei. Yritin vähän aikaa pysyä keskustelussa kärryillä, mutta toistensa päälle huutavien venäläisten englannista ei saanut pian enää mitään selvää. Pelasin siis 25 minuuttia vieressä istuvan espanjalaisen kanssa ristinollaa, joka on muuten espanjaksi nimeltään ta-te-ti. Kaikenlaista sitä oppii.

Tällä viikolla opiskelut jäävät väkisinkin vähän vähemmälle, koska saan vieraita Suomesta. Äiti, isä ja pikkusisko tulevat tarkastamaan, että en ole joutunut täysin hunningolle ensimmäisen brittikuukauteni aikana. Ohjelmassa on Canterburyn ja sen lähialueiden kiertelyä sekä tietty hiukan Lontoota. Saan tuliaisiksi kuulemma ruisleipää, jee! Kunnollista leipää on ehtinytkin kaiken brittiläisen pullamössön jälkeen tulla jo ikävä.

Satunnaisia asioita ja kuvia linnuista

Huomioita viikon varrelta:

Kampuksella on sittenkin suomalaisia! Tähän mennessä olen törmännyt kahteen kotimaiseen naamaan. Uskomatonta kyllä, kumpikin on ollut mulle entuudestaan tuttu. Molemmat näistä sattumalta vastaan tulleista suomalaisista ovat olleet mun kanssa samassa koulussa, toinen paria luokkaa ylempänä ja toinen paria luokkaa alempana. Ilmeisesti jokin Kentissä vetoaa turkulaisiin, jotka ovat käyneet Luostarivuoren ylästetta tai lukiota. Hämmentävää.


Englannin eläimistö ei ole kovin eksoottista, mutta lähiseudun lintutarhassa on yksi kakadu.

Puhelimet ovat heppoisempia kuin ennen. Tiputin alle vuoden vanhan luurini noin metrin korkuiselta yöpöydältä kokolattiamatolle, enkä ole saanut siihen eloa sen jälkeen. Mulla on ihan juureton olo, kun en saa kontaktia ihmisiin muuten kuin facebookin kautta. En ollut tajunnut, kuinka montaa tehtävää puhelin mun elämässä hoitaa. Olen koko ajan (normaalia enemmän) myöhässä kaikkialta, koska en omista kelloa. Nukuin iloisesti aamuluennon ohitse, koska herätyskään ei rikkinäisessä puhelimessa luonnollisesti toimi. Yleinen turvallisuudentunne on myös heikentynyt. Jos nyt eksyn jonnekin metsään, en voi soittaa 112:sta apua. Pelottava ajatus.


Lintutarha sijaitsee kokonaisuudessaan ulkotiloissa. Mitenköhän nämäkin rassukat kestävät kylmää ja kalseutta koko pitkän syksyn?

Britti- ja suomalaisopiskelijoita yhdistää yksi elämää mullistava kokemus. Kaverini kuvaili mulle tänään kauheata tilastotieteen kurssia, joka kaikkien opiskelijoiden pitää käydä. "You have to learn how to use this program called SPSS and it's BLOODY RIDICULOUS. We're, like, not graduating in time because of that course." Kuulostaako tutulta, anyone?

Kaikkiin ongelmiin löytyy apua youtubesta. Muun muassa vastaus kysymykseen How to use a can opener.


Mustat joutsenet ovat Kentin ainoa eläinharvinaisuus. Nämä yksilöt ainakin olivat aivan yhtä ärhäkkäitä kuin valkoiset lajitoverinsa.

Karkaan nyt muutamaksi päiväksi Pariisiin. Pääsen kokeilemaan, miten hyvin mun ranskantaitoni ovat vertyneet ranskalaisten kavereiden kanssa käytyjen horjuvien keskustelujen seurauksena. Jos musta ei kuulu mitään tiistaihin mennessä, etsinnät kannattaa aloittaa Pariisin konditorioista. Aion metsästää täydellisiä macarooneja, ja jos löydän niitä jostain, en ehkä halua tulla takaisin.