Levää ja nuudeleita

Päivän kysymys: Mitä meidän keittiön ikkunalaudalla lilluu ja miten tästä on tarkoitus valmistaa jotain syömäkelpoista?

Talon kiinalaisasukit ottavat ruuanlaiton tosissaan. Todella tosissaan. Sen jälkeen, kun kaasuhellan toimintaperiaatteet saatiin selviksi, tytöt ovat kokanneet kaksi kertaa päivässä, joka päivä. En puhu nyt mistään tavanomaisesta pastan keittämisestä, vaan kunnollisesta, puolitoista tuntia kestävästä usean ruokalajin aterian valmistamisesta. Kaikki tehdään alusta asti, yhdessä, ja lopuksi pyydetään paikalle osuneet kaveritkin istumaan pöydän ääreen. Kello kahdesta neljään päivällä ja seitsemästä yhdeksään illalla keittiöön on turha yrittää päästä sisälle; naapuruston nälkäiset kiinalaismiehet blokkaavat oviaukon kokonaan.

Leväkasvustot (?) eivät mua niin kiinnosta, mutta keittiöstä tulevat tuoksut ovat kieltämättä aika houkuttelevia. Minä olen elänyt käytännössä jogurtilla ja nuudeleilla, koska a) lähikaupasta ei saa juuri muuta, b) kunnon ruokakauppa on vajaan puolentunnin bussimatkan päässä, c) keittiöön ei edes pääsisi laittamaan ruokaa kiinalaisinvaasion takia ja d) onnistuisin todennäköisesti satuttamaan itseäni kokatessa jotain mun 3 puntaa maksaneella paistinpannulla, jonka kahva lähtee satunnaisesti irti.

Onneksi en ole talon ainut asukas, jonka ruokavarasto on hieman yksinkertainen. Brittitytön keittiönkaapista löytyy muroja, 15 erilaista purkkia säilykekeittoja ja paketti paahtoleipää. Jos nuudelit alkavat jossain vaiheessa tökkiä, voin ehdottaa ruokavalioiden vaihtamista päittäin. Parin viikon säilykekeittodieetin jälkeen luulisi nuudeleiden taas maistuvan yllättävän hyviltä.

Durovernum Cantiacorum

Yksi viikko takana, muutama vielä edessä. Alkukankeus alkaa vähitellen hellittää. Olen saanut tärkeimmät hallinnolliset asiat selvitettyä ja kämppä ei ole räjähtänyt. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Muita kenkiä ei talvisaappaiden lisäksi ole vieläkään, mutta jos ulkolämpötila tippuu tätä tahtia kuin parin viime päivän aikana (+ 23 asteesta + 13 asteeseen), en kohta edes tarvitse kevyempiä jalkineita.

Parin harmaan päivän jälkeen tänään paistoi aurinko, joten hyödynsin kivan sään ja lähdin Canterburyn keskustaan kävelemään. Kaupungissa on vain noin 42 000 asukasta, mutta pääkadulta High streetiltä löytyy yllättävän paljon kauppoja ja sympaattisia kahviloita. Lähialueiden ainoa varsinainen nähtävyys taitaa olla Canterburyn katedraali, joka vetää jonkin verran turisteja kaupunkiin. Kävin tarkastamassa katedraalin jo keskiviikkona muiden vaihtareiden kanssa, joten tänään keskityin lähinnä kaduilla harhailuun ja näyteikkunoiden katseluun.

Tykkään valtavasti  Canterburyn tunnelmasta. Kaupunki on historiallinen, mutta ei liian siloiteltu. Siinä on juuri sopivasti luonnetta ja hiukan sellaista särmää, joka pitää kaupungin mielenkiintoisena.

Kaupungissa oli tänään meneillään kaikenlaista, soittajia, jonglööreja ja taiteilijoita oli joka kadunkulmassa. Ihmiset lähtivät helposti mukaan menoon, näidenkin torvimiekkosten perään muodostui korttelin mittainen tanssiletka.





Viime päivinä on tapahtunut kaikenlaista pientä, joka on nostanut mun yleistä mielialaa. Tänään opin avaamaan meidän talon takaoven. Se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta kun on viikon yrittänyt ymmärtää sen oven toimintaa, herätti tämä oivallus mussa ihan aitoa iloa. Olen muutenkin huomannut, että englantilaisten lupsakka mentaliteetti alkaa tarttua. Mitäs sitten, jos tänään vähän sataa? Eilen paistoi niin kauniisti aurinko. Erinäisten toimistojen jonoissa saattaa kulua puolesta tunnista tuntiin, mutta siinähän on varsin mukavasti aikaa tutustua kanssajonottajiin ja saada vaikka uusia ystäviä.

Asenteen ohella myös sanavalinnat tarttuvat. Varsinkin vanhojen englantilaisrouvien mielestä kaikki on usein niin lovely. Isn't this the loveliest afternoon! What a lovely girl you are. How would you like a lovely cup of tea? Huomaan nyökytteleväni iloisesti. Oh thank you, that would be really lovely!

Top 3

Kaikki vaihdossa olleet tietävät, minkälaista säätöä ekat päivät uudessa maassa ovat. Maanantaista lähtien olen ollut koko ajan menossa, hoitanut miljoona pikkuasiaa, tavannut jatkuvasti uusia ihmisiä (joiden nimiä en muista) ja eksynyt vähintään kerran tai pari päivässä. Onneksi tahti alkaa jo vähän rauhoittua. Viimeisten kolmen päivän sählingin voisi tiivistää vaikka seuraavasti:

Aidot ongelmat top 3:
1) Kurssit. Kentin yliopisto kehotti ilmoittautumaan kursseille mahdollisimman aikaisin keväällä, jotta niille mahtuisi varmasti. Kukaan ei kertonut, että opetusohjelma päivitetään vasta kesällä. Olen ilmoittautunut neljälle kurssille, joista kahta ei edes järjestetä tänä vuonna. Nyt mun täytyy keksiä nopsaan kaksi uutta tilalle, jotta en menetä opiskeluoikeuttani täällä. Harmi vaan, että kaikki kurssit ovat jo täynnä ja että muokkaamani kurssisuunnitelma pitää ennen sen hyväksymistä allekirjoituttaa paikallisten koordinaattoreiden lisäksi vielä kahdella eri ihmisellä Suomessa. Kätevää.
2) Asunto. En kertakaikkiaan saa maksettua mun majoitusta. Kortit ei toimi, tilisiirto ei onnistu, käteisellä ei saa maksaa. Kohta joudun testaamaan ne puunaluset, jotka ekana iltana onnistuin välttämään.
3) Raha. Sitä kuluu. Paljon. Puunalusten testaaminen on tämänkin ongelman epämieluisin lopputulos.

Kivat yllätykset top 3:
1) Avuliaat ihmiset. Yllämainittujen ongelmien ratkaisemiseen on saanut yllättävän helposti apua, jopa pyytämättä. Kampuksella vastaan tulevat vanhemmat opiskelijat saattavat pysähtyä kysymään, onko kaikki sujunut hyvin. Yliopiston henkilökunta jaksaa hymyillä vielä senkin jälkeen, kun palaat kolmannen kerran saman päivän aikana neuvontatiskille kysymään jotain, mitä viimeksi unohdit varmistaa.
2) Sää. Tänään 23 astetta lämmintä ja aurinkoa. Kelpaa.
3) Peanutbutter. Ei lisättävää.

Odottamattomat tapaturmat top 3:
1) Ultimate-vahinko. Osallistuin eilen Park Woodin talojen eli courtien väliseen kilpailuun, jonka yhtenä osana oli ultimate-peli toista courtia vastaan. Itsehän en ollut koskaan kokeillut ultimatea, mutta hyväuskoisena hölmönä otin todesta kaikki puheet lajin rauhallisuudesta ja rennosta meiningistä. Ei olisi pitänyt. Vastapuolen kaveri taklasi mut maahan kaksi minuuttia pelin alkamisen jälkeen. Seurauksena oli turvonnut nilkka, nyrkin kokoinen mustelma käsivarressa ja pilalle menneet farkut.
2) Touchcup-vahinko. Opin pari päivää sitten myös toisen uuden pelin, jonka nimi on Touchcup. Siinä siirrellään kuppia ympäriinsä, heitellään kolikoita, hukutetaan kuningatar ja juodaan kaljaa vähän joka välissä. Pelaaminen oli oikeastaan tosi kivaa, kunnes onnistuin heittämään kolikon suoraan viereisessä pöydässä istuvan tytön otsaan. Tyttö otti sen onneksi aika lunkisti ja siirtyi istumaan meidän pöytään loppuillaksi. Aika omituinen, mutta kieltämättä myös tehokas tapa tutustua uusiin ihmisiin.
3) Kaasuhella-vahinko. Tässä tapauksessa kukaan ei onneksi loukkaantunut, mutta potentiaalia siihen oli kyllä muidenkin vahinkojen edestä. MIKSI pitää laittaa juuri kotoa muuttaneiden brittiopiskelijoiden keittiöihin kaasuhellat? Eivät ne niitä osaa käyttää. Meidän hella ehti vuotaa kaasua noin puoli tuntia, ennen kuin haistoin sen mun yläkerran huoneeseen, kahden oven läpi.

Ärsyttävimmät asiat top 3
1) Tavaroiden vähyys. Viime lauantaina noin kymmenen minuuttia ennen lähtöä lentokentälle tajusin, että mun rinkkani on pahasti ylipainoinen. Paniikissa heitin pois esimerkiksi ainoat vaihtokengät. Paikalliset opiskelijat kulkevat vielä flipflopeissa, kun taas mulla on jalassa talvisaapikkaat.
2) Sokkeloiset rakennukset. Kävin maanantaina tapaamassa opinto-ohjaajaani yhdessä kampuksen collegeista. Tapaaminen kesti noin 3 minuuttia, collegesta ulos löytäminen vajaat 20. Päädyin rakennuksen kellarikerrokseen kolmen lukitun oven ympäröimäksi ja jouduin soittamaan kampuksen vartiointiliikkeestä apua päästäkseni pois. Ei näin.
3) Murteet ja slangit. Jos haluat puhua jaloista, sano "feet", älä "plates of meat". Kiitos.

Ensimetrit

Tampere - Lontoo: 1820,16 kilometriä, matkustusaika 2 tuntia ja 40 minuuttia.
Lontoo, Stansted - Canterbury: 87,16 kilometriä, matkustusaika 4 tuntia 50 minuuttia.

Luulin matkan olevan takanapäin, kun lentokone laskeutui lauantaina puoli viideltä paikallista aikaa Lontooseen. Lentokentältä varsinainen matka itse asiassa vasta alkoi: junat olivat myöhässä, metrolinjat suljettuja, bussiaikataulut väärässä ja neuvontatiskien ihmiset hermoromahduksen partaalla. Pääsin kuitenkin perille yliopistolle hiukan ennen kymmentä, juuri ja juuri ajoissa hakemaan kämppäni avaimen ennen asuntotoimiston sulkeutumista. En joutunut viettämään ensimmäistä yötäni Englannissa puun alla, mikä on itse asiassa parasta, mitä matkustuspäivältä kannattaa edes odottaa.

Majoituspuolella kaikki on sujunut hyvin. Asun University of Kentin kampuksella Park Wood -nimisellä asuntoalueella. Kaksikerroksiset rivitalot ovat varsin brittiläisiä, eli ruskeita, rumia ja keskenään täysin identtisiä. Onneksi suhteellisen tiheässä kasvavat puut peittävät näkyviltä naapuritalot. Oksistossa kipittäviä oravia on huomattavasti kivampi katsella kuin tasaista tiiliseinää.



Yksi pieni välikohtaus ensimmäisenä yönä tosin sattui. Kuulin puolenyön aikoihin meteliä talosta ja menin kysymään kämppikseltäni, mikä on vialla. "Oh, it's nothing for you to worry about", kuului vastaus. "Someone just broke our front door and urinated on it." Well. Okay then.

Kämppikset vaikuttavat mukavilta. Mun lisäkseni talossa asuu Kanadassa kasvanut brittityttö ja kaksi noin mun vyötärön korkeudelle ulottuvaa kiinalaistyttöä. Toinen kiinalaisista oli jopa ostanut mulle tervetulolahjan eli haaleanpinkin muistivihkon, jonka kannessa lukee I am happy everyday! Ensivaikutelman perusteella vihko sopisi huomattavasti paremmin ostajalleen kuin saajalle, mutta ainakin ele oli kaunis.

- Sanna (eli darling, sweetie tai dear)

Tämä jää taakse

Syksyinen Tampere. Loppuvuosi olisi mennyt kivasti täälläkin, mutta seuraavat kuukaudet kuluvat muualla. Lento Lontooseen lähtee tänään kello 15.45. Paluupäivästä ei vielä ole tarkkaa tietoa, mutta maisema on todennäköisesti silloin huomattavasti tämänhetkistä harmaampi.

Kaksi viikkoa ehdin vastata kaikille kysyjille, ettei lähtö jännitä yhtään, ennen kuin jännitys sitten viimein iski. Varsinkin pari viimeistä päivää olen ollut jatkuvassa herkistelymielentilassa. Järkevä aivopuoliskoni on onneksi kehottanut sitä tunteellista puolta pitämään jonkinlaisen suhteellisuudentajun mielessä. Olen poissa vain muutaman kuukauden, tutussa maassa ja kulttuuripiirissä. Oikeastaan pääsen säälittävän helpolla. En joudu varautumaan kulttuurishokkiin, kielimuuriin tai äärimmäiseen säätilaan. Suurin riski reissulla on lihottava brittiläinen ruoka.

Pakkaamisesta olen vähän stressannut, mutta nyt kaiken pitäisi olla silläkin saralla valmiina. Aloitin tavaroiden kasaamisen tuttuun tapaan viime yönä. Lentokentällä huomaan todennäköisesti unohtaneeni lentoliput tai etukäteen vaihtamani punnat kotiin, mutta sitä täytyy murehtia sitten myöhemmin. Äiti on opettanut ajattelemaan, että niin kauan kuin on puhelin ja visa (ja tässä tapauksessa passi) matkassa, kaikesta selviää kyllä jollain tavalla.

Kone ja kamera seuraavat mukanani Britteihin, joten kuvia ja kuulumisia on luvassa säännöllisen epäsäännöllisesti. Jos mieleen tulee jotain kysyttävää tai kommentoitavaa, kommenttilaatikkoon saa huudella vapaasti.

Se on menoa nyt!