Viikonloppuun mahtui yksi kaunis päivä, jolloin lähdin kameran kanssa ulos harhailemaan. Kampus on aivan Canterburyn reunalla, joten täältä pohjoiseen löytyy vain peltoja, satunnaisia kyläryppäitä ja pieniä kärryteitä, joille voi rauhassa eksyä.
Kävelin erään kylän läpi aika pian sen jälkeen, kun päivä oli alkanut taittua illaksi noin viiden aikoihin. Ihmiset olivat palanneet juuri töistä kotiin ja laittoivat keittiöissään ruokaa samalla, kun juttelivat päivästään (hahaa, en kytännyt kenenkään pihoilla katsomassa mitä kukakin tekee, mutta auki olevien verhottomien ikkunoiden kautta saa ohikulkiessakin aika nopeasti selville, mitä talossa tapahtuu). Jokin niissä arjen äänissä toi mulle tosi vahvasti mieleen kodin. Juuri sillä hetkellä olisin halunnut kävellä sisälle yhteen niistä lämpimistä, valoisista taloista ja istua alas perheen kanssa syömään päivällistä.
Ulkomailla asuessa tulee yllättävän pian ikävä sitä tunnetta, että kuuluu jonnekin. Se on itse asiassa kummallista, sillä tylsistyn yleensä rutiineihin todella nopeasti. Paikallaan pysyminen alkaa ahdistaa mua helposti ja rupean kaipaamaan jotain uutta. Vaikka pitkällä tähtäimellä haaveilenkin omasta kodista ja johonkin tiettyyn paikkaan juurtumisesta, en tällä hetkellä osaisi kuvitella eläväni mitenkään muuten kuin nyt elän.
Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen asunut neljässä eri kaupungissa. Varsinkin täällä Englannissa olen suurimman osan ajasta nauttinut suunnattomasti siitä tunteesta, että olen todella vapaa menemään ihan minne mieleni tekee. Mikään ei sido mua paikoilleni. Välillä, erityisesti tällaisina hämärinä syysiltoina, olisi silti kivaa löytää tilapäinen teleportti, josta voisi livahtaa Suomeen muutamaksi tunniksi istumaan iltaa kavereiden tai perheen kanssa ihan kosketusetäisyydelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti