LDN

Edellisessä postauksessa mainitut vierailijat suuntasivat tänään takaisin kotiin. Visiitti sujui hyvin. Kukaan ei hävittänyt tavaroitaan tai itseään Canterburyn pikkukujille tai Lontoon vilinään. Suunnistustaitojaan epäillyt opaskin onnistui löytämään oikeisiin osoitteisiin suurimman osan ajasta. Yllättävän nopeasti ainakin Canterbury on siis tullut tutuksi.

Parina ekana päivänä kiertelimme Kentiä, ja viikonloppu kului Lontoossa. Se kaupunki on kyllä jonkinlainen aikaa imevä musta aukko. Aamulla uskoo ehtivänsä tehdä vaikka mitä, mutta yhtäkkiä onkin ilta, ja olet ruksinut yli vasta kaksi kohtaa sivun mittaiselta Nähtävää-listalta.





Ympäriinsä käveleminen on kaupungin katselemisen kannalta kivaa, mutta auttamattoman hidasta, koska kaduilla tarpoo yleensä pari muutakin ihmistä. Viime viikonlopun ruuhkia pahensivat vielä syyslomat, jotka ovat ilmeisesti aika monessa maassa samaan aikaan. Oxford Streetille meneminen lauantaina oli ahtaanpaikankammoiselle kamala kokemus. Ihmismeressä oli täysin mahdotonta valita omaa suuntaansa. Ainoa vaihtoehto oli ajelehtia virran mukana sinne, minne se sattui viemään.

Jotain kaupoista sentään tarttui mukaan, ja nähtävyyksiäkin ehdimme hiukan kiertää. Buckinghamin palatsin punatakkiset ja karvalakkiset vartijat seisoivat passissa palatsin pihassa, kuten aina. Kuinkahan moneen kuvaan tämäkin kaveri on ehditty ikuistaa?







Sää helli turisteja koko viime viikon. Tavanomaista englantilaista tihkua ei tullut taivaalta kertaakaan. Syksy on muutenkin täällä nyt kauneimmillaan. Aurinkoisina päivinä on edelleen tosi lämmintä, eivätkä lehdet ole pudonneet vielä puista.



Neljä päivää suomen puhumista, ravintoloissa syömistä ja nähtävyyksien kiertelyä sai mut tuntemaan itseni tavalliseksi turistiksi. Kun muut lähtivät eilen Lontoosta lentokentälle, istuin hölmistyneenä Canterburyyn suuntaavaan bussiin. Ehdin jo unohtaa, että mun kotini on täällä, ainakin vielä jonkin aikaa.

Arkeen palaamisen pitäisi silti onnistua aika nopeasti. Pöydällä odottaa pino aloittamattomia esseitä, ja olisi hienoa saada ainakin osaa niistä hiukan eteenpäin. Viikonloppuna en ehdi opiskella, koska vuorossa on kakkososa mun yrityksistä viettää miniloma Pariisissa. Toivottavasti tällä kertaa pääsen sentään pois tältä hiton saarelta.

Pas Paris

Mulla piti olla tänään näytettävänä kaikenlaisia ihania kuvia Pariisista, mutta hahaa, eipä olekaan! En ikinä päässyt Ranskaan asti. Mun viikonloppureissu päättyi ennalta-arvaamattomasti jo Doveriin, koska rajaviranomaiset olivat kovin erimielisiä siitä, käykö eurooppalainen ajokortti henkilöllisyystodistukseksi vai ei. Niinhän siinä kävi, että ei se käynyt. Kun yritin marista, että Lontoon päässä oli vakuutettu sen käyvän, ranskalaiset totesivat tyynesti, että ei ole heidän ongelmansa, jos mulle on annettu väärää tietoa. Katsellessani rannalla horisontin taakse katoavaa Ranskan-lauttaa päätin, että tästä lähtien kannan passia mukaan kaikkialle ja etten ikinä enää usko yhtään National Expressin matkatoimistovirkailijaa (varsinkaan niitä, jotka solkkaavat puoliksi englantia ja puoliksi italiaa).

Sain onneksi varattua matkat samoilla lipuilla uudestaan parin viikon päähän, ja hostellivarauksen perumisessakin hävisin lopulta vain noin seitsemän euroa. Kovin suuria rahallisia tappioita en siis kärsinyt, mutta kotiin palaaminen matkakassin kanssa vain kuutisen tuntia lähdön jälkeen ei ollut erityisen mieltäylentävää. Ostin kaupasta harmitukseen croissantteja ja juustoja, ja yritin niitä mutustellessa vakuuttaa itselleni, että reissu tulee olemaan entistä kivampi, kun sitä on joutunut hetken odottamaan.

Viikonloppuna ei paljon tullut ulkoiltua, koska maisema ikkunan ulkopuolella näytti tältä:

Nökötin siis lauantain ja sunnuntain kotona, ja koitin tylsyydessäni jopa saada kouluhommia eteenpäin. Tähän mennessä en ole ehtinyt edes miettiä muutaman viikon päässä kummittelevia ensimmäisiä essee-deadlineja. Kaikki aika ja tarmo on mennyt viikoittaisia seminaareja varten opiskeluun. Kuvittelin etukäteen, että suomalaisena olisin kenties aavistuksen paremmin perillä Venäjän politiikasta kuin keskivertobritit, mutta etenkin Post-Communist Russia -kurssilla olen tuntenut itseni harvinaisen tyhmäksi noin 95 prosenttia ajasta. En tajua, miten joka ainoa brittiopiskelija osaa luetella Venäjän viimeiset kuusi hallitsijaa ja arvioida heidän politiikkansa vahvuuksia ja heikkouksia. Itse joudun tekemään valtavasti taustoittavaa lukemista, jotta tajuan, mistä kunkin viikon seminaariaiheissa on edes kyse.

Toisaalta, olen jo nyt oppinut enemmän käytännön politiikasta kuin kolmen vuoden sivuaineopintojen aikana Suomessa. Jos olisin opiskellut täällä alusta asti, mäkin ehkä osaisin luetella presidenttejä ja kertoa vuonna -93 luodun perustuslain keskeisimmät pykälät. Luulen, että juuri noilla seminaareilla on ratkaiseva vaikutus oppimisen laatuun. Kirjallisuuteen pohjautuvat keskustelut jäävät todella hyvin mieleen, ja paikalla on aina myös aiheen asiantuntija selventämässä vaikeita asioita ja pitämässä huolta siitä, että keskustelu ei luisu väärille raiteille. 

Kansallisuuksien sekoittuminen seminaariryhmissä on samaan aikaan sekä huono että hyvä juttu. Kun Japan in the world -kurssilla puhuimme Japanin ja Korean välisestä saarikiistasta, ryhmässä oli sekä yksi japanilainen että yksi korealainen kertomassa aiheesta oman maansa näkökulmasta. Oli tosi mielenkiintoista kuulla, miten kumpikin osapuoli perusteli oikeuttaan saarien hallintaan. Toisaalta, yksi Venäjä-seminaari päättyi täydelliseen huutomyrskyyn, kun venäläiset alkoivat riidellä keskenään (ja kurssin vetäjän kanssa) siitä, onko presidentti Medvedev vain Putinin sätkynukke vai ei. Yritin vähän aikaa pysyä keskustelussa kärryillä, mutta toistensa päälle huutavien venäläisten englannista ei saanut pian enää mitään selvää. Pelasin siis 25 minuuttia vieressä istuvan espanjalaisen kanssa ristinollaa, joka on muuten espanjaksi nimeltään ta-te-ti. Kaikenlaista sitä oppii.

Tällä viikolla opiskelut jäävät väkisinkin vähän vähemmälle, koska saan vieraita Suomesta. Äiti, isä ja pikkusisko tulevat tarkastamaan, että en ole joutunut täysin hunningolle ensimmäisen brittikuukauteni aikana. Ohjelmassa on Canterburyn ja sen lähialueiden kiertelyä sekä tietty hiukan Lontoota. Saan tuliaisiksi kuulemma ruisleipää, jee! Kunnollista leipää on ehtinytkin kaiken brittiläisen pullamössön jälkeen tulla jo ikävä.

Satunnaisia asioita ja kuvia linnuista

Huomioita viikon varrelta:

Kampuksella on sittenkin suomalaisia! Tähän mennessä olen törmännyt kahteen kotimaiseen naamaan. Uskomatonta kyllä, kumpikin on ollut mulle entuudestaan tuttu. Molemmat näistä sattumalta vastaan tulleista suomalaisista ovat olleet mun kanssa samassa koulussa, toinen paria luokkaa ylempänä ja toinen paria luokkaa alempana. Ilmeisesti jokin Kentissä vetoaa turkulaisiin, jotka ovat käyneet Luostarivuoren ylästetta tai lukiota. Hämmentävää.


Englannin eläimistö ei ole kovin eksoottista, mutta lähiseudun lintutarhassa on yksi kakadu.

Puhelimet ovat heppoisempia kuin ennen. Tiputin alle vuoden vanhan luurini noin metrin korkuiselta yöpöydältä kokolattiamatolle, enkä ole saanut siihen eloa sen jälkeen. Mulla on ihan juureton olo, kun en saa kontaktia ihmisiin muuten kuin facebookin kautta. En ollut tajunnut, kuinka montaa tehtävää puhelin mun elämässä hoitaa. Olen koko ajan (normaalia enemmän) myöhässä kaikkialta, koska en omista kelloa. Nukuin iloisesti aamuluennon ohitse, koska herätyskään ei rikkinäisessä puhelimessa luonnollisesti toimi. Yleinen turvallisuudentunne on myös heikentynyt. Jos nyt eksyn jonnekin metsään, en voi soittaa 112:sta apua. Pelottava ajatus.


Lintutarha sijaitsee kokonaisuudessaan ulkotiloissa. Mitenköhän nämäkin rassukat kestävät kylmää ja kalseutta koko pitkän syksyn?

Britti- ja suomalaisopiskelijoita yhdistää yksi elämää mullistava kokemus. Kaverini kuvaili mulle tänään kauheata tilastotieteen kurssia, joka kaikkien opiskelijoiden pitää käydä. "You have to learn how to use this program called SPSS and it's BLOODY RIDICULOUS. We're, like, not graduating in time because of that course." Kuulostaako tutulta, anyone?

Kaikkiin ongelmiin löytyy apua youtubesta. Muun muassa vastaus kysymykseen How to use a can opener.


Mustat joutsenet ovat Kentin ainoa eläinharvinaisuus. Nämä yksilöt ainakin olivat aivan yhtä ärhäkkäitä kuin valkoiset lajitoverinsa.

Karkaan nyt muutamaksi päiväksi Pariisiin. Pääsen kokeilemaan, miten hyvin mun ranskantaitoni ovat vertyneet ranskalaisten kavereiden kanssa käytyjen horjuvien keskustelujen seurauksena. Jos musta ei kuulu mitään tiistaihin mennessä, etsinnät kannattaa aloittaa Pariisin konditorioista. Aion metsästää täydellisiä macarooneja, ja jos löydän niitä jostain, en ehkä halua tulla takaisin.

Rannalla

Huomasin eilen, että pimeä tulee yllättävän aikaisin. Aurinkoisina päivinä lämpötila nousee edelleen lähelle kahtakymmentä astetta, mutta syksyä kohti mennään täälläkin vääjäämättä.

Viime viikko suorastaan vilahti ohitse. Se on kai merkki siitä, että olen kotiutunut tänne. Arki kulkee huomaamatta, rutinoituneesti. Vaikka rutinoituminen merkitsee yleensä kaavoihin kangistumista, tässä tapauksessa se ei haittaa. Olen taas muistanut, kuinka paljon kaavat helpottavat elämää. Kun pakolliset velvollisuudet hoituvat omalla painollaan, on helpompi keskittyä muihin asioihin. Kaavoja voi rikkoa sen mukaan, mikä milloinkin tuntuu hyvältä.

Lähdin eilen parin kaverin kanssa käymään Whitstablessa, joka on noin 30 000 asukkaan merenrantakaupunki vajaat kymmenen kilometriä Canterburysta pohjoiseen. Kentin rannikolle on ripoteltu monia samanlaisia kalastajakyliä, joiden kautta kuljetettiin aikanaan hiiltä Lontoon tehtaisiin. Turistit piristävät kylien elämää kesäisin, mutta syksyllä jäljelle eivät jää kuin paikalliset ja ilmeisesti muutamat rauhaa kaipaavat taiteilijat.









Päivä oli järkyttävän kaunis. Ranta oli täynnä päiväkävelyllä olevia perheitä, käsi kädessä kuljeskelevia pariskuntia ja pikkukivihiekalla istuvia nuoria. Vaikka oli sunnuntai, suurin osa rantaravintoloista ja kahviloista oli avannut terassinsa. Sataman kalamarketti myi tuoretta kalaa ja kaupungin kuuluisia ostereita. Torillakin oli pystyssä muutama koju, joista voi ostaa tuuliviirejä ja muuta halpaa muovikrääsää.











Söin ensimmäistä kertaa kunnollisia fish & chipsejä. NAM. Turska oli kuulemma paikallista ja samana päivänä pyydettyä. Kalatalous on nykyään kaupungin pääelinkeino, koska kieltolain aikainen viinan ja tupakan salakuljetuskaan ei enää tuo sille tuloja.

Aurinko alkoi laskea, kun mutustelimme vielä myöhäistä lounasta rannalla. Puoli kahdeksan bussia Canterburyyn odotellessa oli jo täysin pimeää. Paluumatkalla meinasin ajaa oman pysäkkini ohitse, koska kaupungin johto ei usko toimivien katuvalojen olevan kovinkaan tärkeitä liikenteelle. Päiväretki oli joka tapauksessa mahtava. Merestä, lokeista ja sataman purjeveneistä tuli oikein kotoisa olo.

Ensi viikonloppuna reissulistalla on Pariisi. Varasin hostellin ja edestakaiset bussimatkat perjantaina, yhteensä olen matkalla neljä päivää. Kun kävin Pariisissa ekaa kertaa joitain vuosia sitten, petyin siihen hiukan. Luulin, että Pariisi olisi sellainen kaupunki, joka istuisi minulle hyvin, mutta en missään vaiheessa päässyt siihen kunnolla sisälle. Nyt on aika antaa sille uusi mahdollisuus, toivottavasti tullaan tällä kerralla paremmin juttuun.

70 pages to go

Kolmas viikko. Olen sisäistänyt jo joitain Englannissa elämisen perussääntöjä: Sateenvarjo pitää ottaa mukaan AINA, kun lähtee ovesta ulos. Yöpöydälle kannattaa varata nukkumaan mennessä pari korvatulppia, koska naapuritalon kiinalaistytön yölliset laulusessiot kuuluvat ohuiden seinien läpi kohtuullisen hyvin. Tiistai on viikon tärkein bilepäivä. Jos ikävöi Tampereen Love Hotelia, kannattaa mennä kampuksen yökerhoon The Venueen. Jos ei, pienemmät baarit ovat kelvollisia illanviettopaikkoja.

Luennot alkoivat virallisesti jo viime viikolla, mutta vasta tällä viikolla opiskelut ovat lähteneet kunnolla käyntiin. Mun vaihtopaikkani on Politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitoksella ja luen - yllätys yllätys - kansainvälistä politiikkaa, joka on myös mun pitkä sivuaineeni Suomessa. Halusin testata brittiläisen kansainvälisen politiikan opetuksen, koska sen pitäisi huhupuheiden mukaan olla aika laadukasta ja koska Suomessa tehdyistä noin viidestätoista kirjatentistä ei aina tuntunut jäävän kovin paljon tietoa pään sisään.


Kampus sijaitsee kukkulalla Canterburyn reunalla. Silloin kun ei sada vettä, kaupunkiin näkee kivasti puiden yli.

Suomeen verrattuna täkäläinen kv politiikan opetus pyörii teorioiden ja oppihistorian sijaan enemmän maailman konkreettisten tapahtumien ympärillä: Japanin ja Venäjän poliittiset suhteet ovat tällä hetkellä tällaiset näistä ja näistä syistä. Tämän takia voimme odottaa tulevaisuudessa seuraavaa. Voin luvata, että tämä lähestymistapa on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin esimerkiksi behavioralistisen tutkimussuuntauksen vaiheittaisen etenemisen hahmottelu Yhdysvaltojen ja Britannian oppihistoriassa.

Mun järjestelmällinen puoleni arvostaa paikallisen kurssisysteemin selkeyttä. Kaikki kurssit ovat 7,5 opintopisteen arvoisia ja niitä pitää suorittaa neljä yhdellä lukukaudella. Jokaisesta kurssista on viikossa yksi tunnin mittainen luento ja yksi tunnin mittainen seminaari. Luennoilla kuunnellaan ja seminaareissa keskustellaan, ja kotona sitten luetaan hiukan, jotta osataan sanoa jotain järkevää seuraavan viikon seminaareissa.


Yliopiston kirjasto ei ole kovin kaunis, mutta kaikki mahdolliset kansainvälisen politiikan oppikirjat sieltä kyllä löytää.

Kursseihin kuuluu yleensä loppuessee ja koe, mutta koska kokeet järjestetään yhdessä ryppäässä vasta toukokuussa, mun pitää korvata ne ylimääräisillä esseillä. Laskeskelin, että joudun kirjoittamaan lyhyen gradun verran tieteellistä tekstiä englanniksi. Se saattaa viedä muutaman tunnin, mutta onneksi ei sentään tarvitse väkertää mitään ruotsiksi. Tsemppiä vaan sinne Göteborgiin.

Fiksuinta olisi tietty aloittaa kouluhommien tekeminen jo mahdollisimman aikaisessa vaiheessa syksyä, mutta eipä sitä ole fiksuja oltu ennenkään. Mua saa sitten muistuttaa tästä asioiden tahallisesta lykkäämisestä, kun väännän esseitä kaksi viikkoa putkeen viimeisinä öinä ennen deadlineja. Sitä odotellessa.

Pois Canterburysta

Yksi vaihtoon lähtemisen parhaista puolista on matkustaminen. Suomesta ei kovin usein tehdä lyhyitä viikonloppureissuja muualle kuin Tukholmaan ja Tallinnaan, mutta Englannin matkustusmahdollisuudet ovat hiukkasen paremmat. Lähialueiden lisäksi Lontoosta pääsee junalla moniin Euroopan suurkaupunkeihin todella nopeasti, ja myös halpalentotarjonta on Suomen kenttiä huomattavasti rikkaampaa. Olen keksinyt niin paljon kivoja reissukohteita, että loppusyksyn viikonloput alkavat näyttää jo nyt aika täyteen buukatuilta.

Toistaiseksi en ole ehtinyt lähteä kovinkaan kauas. Viime sunnuntaina kävin muiden vaihtareiden kanssa Leedsin linnassa, joka hassua kyllä ei sijaitse Leedsissä, vaan Maidstonessa lähellä Canterburya. Linna on yksi Ison-Britannian vanhimmista ja European Officen henkilökunnan mielestä kerrassaan lovely. Maidstonen-reissu oli helppo ja ihan hauska aloitus Englannin kiertämiselle, vaikka ilma olikin harmaa ja vesitihkua tuli vaakasuoraan päin naamaa koko päivän.

Itse linna oli vain ok. On vaikea innostua kellareista ja tanssisaleista, jotka tuntuvat jo ennestään tutuilta. Yksi kaverini totesi, että jos olet käynyt parissa 1000-luvun alussa rakennetussa linnassa, olet nähnyt ne kaikki. Kolkkoja huoneita ja jäykkää sisustustyyliä kiinnostavampia olisivat mun mielestä olleet linnan puutarhat, lintutarha ja labyrintti, mutta sää ei suorastaan suosinut niihin tutustumista.





Eilen päätin lähteä käymään pikavisiitillä Lontoossa. En edes yrittänyt nähdä ja tehdä kaikkea yhdessä päivässä, mutta silti jäi sellainen olo, että aikaa oli aivan liian vähän. Lontoo on valtava, todellakin VALTAVA. Onneksi se on myös aika lähellä, joten ehdin palata sinne vielä monta kertaa syksyn aikana.

Olen käynyt Lontoossa aikaisemminkin, mutta halusin siitä huolimatta kiertää katsomassa muutamia nähtävyyksiä. Westminsterin katedraalin kellotornista olisi nähnyt todella kauas kaupungin yli, ellei sumu/tihku/mikälie harmaus olisi sumentanut taivaanrantaa.



En viitsinyt maksaa Westminster Abbeyn tai Parlamenttitalon järkyttävän kalliita sisäänpääsymaksuja, mutta mun mielestä kumpikin rakennus on näkemisen arvoinen pelkästään ulkopuoleltakin. Varsinkin Parlamenttitalo on ihan aidosti ja oikeasti vaikuttava rakennus, vaikka se onkin tuttu jokaikisestä Lontoota sivuavasta tv-ohjelmasta tai elokuvasta.

Kävin kurkkimassa myös Downing Streetillä pääministerin asunnon lähellä, mutta David Cameronia ei näkynyt missään. Kuningatarkin on parhaillaan lomalla Skotlannissa, joten valtionhallinnon bongaus ei oikein ottanut tuulta alleen. Höh.

Kävelin Westminsteristä kaupunkia ylös ja (kello kuuden) lounaalle Chinatowniin. Kaiken Westminsterin virallisuuden jälkeen Chinatownin rentous tuntui piristävältä. Olen tosin aika helppo, tykästyn mihin tahansa kaupunginosaan heti, jos näen jotain värikästä roikkumassa katujen yllä.



Pitkän ruokatauon jälkeen en jaksanut enää lähteä suunnistamaan kartan kanssa, joten kiertelin kauppoja Oxford Streetillä ja Carnaby Streetillä. Matkalla bussiasemalle kävin vielä Westminsterissä katsomassa Trafalgar Squaren ja Parlamenttitalon iltavalaistusta.





Tuntui tosi hyvältä viettää kokonainen päivä yksin ja ihan rauhassa, poissa kampuksen jatkuvasta hälinästä. Olen niin tottunut omaan tilaan, että välillä talon jakaminen viiden muun ihmisen kanssa ottaa hiukan voimille. Kun lähtee hetkeksi jonnekin muualle, jaksaa taas paremmin sitä tiivistä yhteiseloa, mitä vaihto väkisinkin tuo mukanaan.

Viikonloppureissut auttavat siis uteliaisuuden tyydyttämisen lisäksi myös mielenterveyden säilyttämisessä. Jos jollekin tulee mieleen hyviä matkustusvinkkejä Englantiin tai lähimaihin, niitä saa jakaa!